Oli kaunis aamu, Komentaja oli herännyt kylänväen kanssa varhain samaan aikaan, he sytyttivät nuotioita aamupalaa varten, Rhodan ja Etna heräilivät hieman myöhemmin, sillä koko illan he olivat suunnitelleet päivän tulevaa koitosta.

Komentaja kävi tervehtimässä Rhodania ja Etnaa heille varatussa pienehkössä talossa, terveiset olivat hyvänmieliset ja iloiset, samalla hiukan jännittyneet, sillä Komentaja piti miehistöään perheenään ja kaksi heistä olivat lähdössä seikkailuun, johonka hän ei voinut osallistua, sillä hänellä sekä muilla miehistönjäsenillä oli paljon työtä kylän asukkaiden kanssa.

Komentaja oli saanut kuulla edellisenä iltana, että UnaHun Zurnah olisi halukas liittymään Phe’Onixin miehistöön ja vaikka komentaja oli hyväksynyt jo pyynnön, hänen tuli selvittää vielä muutamia muodollisia asioita myös kylässä kuin Phe’Onixin kanssa, sillä mikäli UnaHunin biologinen perimä ei sovellu Phe’Onixin henkilösukkuloiden kanssa, ei hän voisi saada paljoakaan hyötyä henkilökohtaisista asuntosukkuloista ja niiden lääkevuoteilta, hän oli kuitenkin sukua Astah sivilisaation Onix aluksen miehistölle, joten geeniperimä voisi soveltua, kuitenkin se pitäisi ensin tarkastaa, niinpä komentaja ilmoitti Phe’Onixille luopuvansa hetkeksi ranteessaan olevasta yhteyslaitteesta ja asetti sen UnaHunin ranteeseen, pian analyysi oli valmis ja Phe’Onix ilmoitti geenien soveltuvan pienin muokkauksin ja näin Phe’Onix aloitti luomaan UnaHunille miehistölle kuuluvaa varustusta ja valmisteli hänelle omaa sukkulahuonetta.

Rhodan ja Etna istuivat nuotiolla syömässä aamupalaa, kun komentaja asteli heidän eteensä yhdessä UnaHunin kanssa. Komentaja kertoi hymyillen, että ”Taisitte saada kolmannen kaverin matkalle, sillä voitte tervehtiä uutta miehistön jäsentä” samalla kun komentaja piti käsivarttaan UnaHunin kaulalla toverillisesti. Etna nousi ylös ja Rhodan ponkaisi perässä, kumpikin olivat innoissaan, sillä he tiesivät UnaHunin kertovan varmasti upeita tarinoita elämästään Octariah planeetalla, jahka he vain ensiksi pääsisivät Phe’Onixille ja valmistautuisivat uuteen pitkään matkaan.

Komentaja kysyi Etnalta ja Rhodanilta, olivatko he valmiita koitokseen ja tähän he vastasivat myöntävästi, niinpä kolmikko syötyään aamupalansa lähtivät kävelemään vuoristoa kohti. Kärjessä kulki UnaHun jollekka polut olivat tuttuja ja hän osasi navigoida omalla planeetallaan erinomaisesti, Rhodan ja Etna seurasivat perässä hyvinkin innostuneesti.

Kylä alkoi jäämään kauas taakse, vain kylien savupiipuista tupruttavat savu näkyi kaukaisuudessa, polkujen vierellä kasvillisuus oli kaunista ja ympäristöä oli mukava katsella, oli vuoristoa, jokia, puroja, eläimiä ja aurinko helli suloisesti retkikumppaneitaan.

Rhodan, Etna ja UnaHun olivat kävelleet jo pitkän matkaa, he jäivät hetkeksi lepäilemään ja venyttelemään koipiaan. UnaHun näytti kartasta reittisuunnitelmaansa vielä kertaalleen ja esitti ajatuksen, että hän kiipeäisi ensiksi luolansuulle kalliota pitkin ja heittäisi sitten köyden alas, sillä olihan hän tästä porukasta kokenein Octariah planeetan vuoriston kiipeilijä, eikä muilla ollut syytä kieltäytyä avokätisestä tarjouksesta.

Vuori tuntui vain kasvavan sitä lähestyessä, ei niinkään lähestyvän, niin valtava se nimittäin oli, tuntui kuin joku vain zoomaisi pikkuhiljaa vuorta ja he pysyisivät paikallaan. Useiden kilometrien taivalluksen jälkeen he kuitenkin saapuivat vuoren seinämälle ja Rhodan säikähtäen huomasi, että tosiaan kiipeämistä olisi aikalailla, osittain jopa pystysuoraa seinää pitkin. UnaHun kertoi, että vuoren toiselta puolelta pääsisi helpommin kiipeämään, sinne olisi matkaa ja hän kyllä tuntee reitin, samalla UnaHun kietoi narua ympärilleen ja antoi reppunsa parivaljakolle, sillä heidän kiipeämisensä tulisi olemaan helpompi.

UnaHun nyökkäsi katsoen kumpaakin vuorollaan silmiin ja lähti kiipeämään rinnettä, hän asetti vasemman jalkansa irtolohkareen päälle kun oikea jalka oli vielä maantasalla ja polkaisi sitä hiukan leikillään, kivi vierähti ja UnaHun tokaisi ”Oho!” ja virnisti ystäviään kohti, jotka ehtivät jo säikähtämään, ettei UnaHun osaisikaan kiivetä ja näin alkuvaiheella jo olisi astunut harhaan, tuo veikeä virnistys paljasti tilanteen ja tytöt rauhoittuivat.

UnaHun aloitti kiipeämisen ja itse asiassa hän oli siinä lähes mestari, kuin apinanlailla hän kiipesi ylöspäin, kuin kävelisi nelinkontin maanpinnalla, siltä se ainakin näytti ja vauhti oli suhteellisen nopea, sekä jokainen kädenliike sekä askel tarkkaan harkittu. Lopulta tuli viimeisin ja vaikein kohta, nimittäin luolansuulla oli liepe jonka päälle päästäkseen oli joko kierrettävä tai kiivettävä selkä alaspäin.

Alhaalla Rhodan havaitsi, että lieppeen etureunama liikahti, hän sanoi järkyttyneenä Etnalle, että UnaHun ei välttämättä huomaa, että reuna on murtunut ja jos siitä kiipeää, se saattaa murtua ja UnaHun tippuu suoraa maahan tuolta korkealta, eikä hän voi mitenkään selvitä pudotuksesta. Etna ja Rhodan huusivat minkä kurkustaan saivat irti, heiluttivat käsiään ja yrittivät saada edes jonkinlaista kontaktia, UnaHun ei huomannut, sillä hän roikkui käsien ja jalkojensa varassa selkä alaspäin kuin hämähäkki katossa, eikä voinut katsoa alaspäin.

Tuo liepe liikahti jälleen ja UnaHun huomasi sen, hän peruutti hiukan ja koitti heittää kivellä reunamusta, jotta se lähtisi itse irti, se aiheutti suuremman ongelman, sillä kallion reuna alkoi murenemaan suuremmalta alueelta ja murtuma tuli UnaHunia kohti. Hän peruutti ja laittoi silmät kiinni ja rukoili ”Oi hyvä jumala, nyt jos joskus tarvitsen sinun voimaasi, auta minua, säästä henkeni ja anna minulle voimia pitää kiinni tästä kalliosta, hyvä jumala auta!”. Lohkeema jatkoi kulkuaan ja lähestyi yhä vain nopeammin UnaHunin suuntaa, kunnes halkeama kääntyi äkisti ja jatkoi luolansuunreunaa pitkin täristen ja jyristen, tuo lohkare oli irtoamaisillaan ja UnaHun mietti mielessään, että hän pelastuisi mikäli lohkeama ei tulisi pidemmälle, sillä lohkeama irtoaisi hetkenä minä hyvänsä ja tippuisi maahan.

Rhodan ja Etna olivat jo siirtyneet siitä, mihinkä arvelivat lohkeaman tippuvan ja niinhän suuren jyrinän rytmittämänä tuo valtava satoja tonneja painava lohkare lähtikin tippumaan, se otti matkallaan mukaan kallionseinämästä pienempiä lohkareita ja aiheutti jonkinlaisen kivivyöryn, seuraava osuma ponkaisi lohkareen kauemmas kallioseinämästä kuin vauhdittaakseen ja jälleen lohkareen pitkän kaaren jälkeen osuessaan kallioon se murtui sadoiksi pienemmiksi lohkareiksi, jotka säntäili ja lenteli pitkinpoikin. Ilma oli sen verran sankassa lohkareen ylösnostamassa pölyssä, ettei jokaista kivenlohkaretta pystynyt näkemään, niinpä Etna ja Rhodan juoksivat minkä jaloistaan pääsivät, sillä tätä he eivät aavistaneet, he kuvittelivat tuon jättimäisen lohkareen vain tippuvan suoraa maahan, kallion seinämä oli vain luolansuulta kymmenisen metriä alaspäin vaakasuoraa ja sitten se loiveni maata kohti.

Rhodan kietoi kätensä Etnan ympärille ja piti häntä turvassa. Rhodan oli huomattavasti Etnaa kookkaampi ja heiveröinen Etna, joka oli jo kokenut vakavan laskeutumisen planeetalle oli kestänyt aivan liikaa, vielä tämänkö piti tapahtua, eikö hän ollut jo kestänyt aivan liikaa planeetan julmuutta, paljonko hänen tulisi maksaa, jotta tuo planeetta alkaisi kohtelemaan häntä hellemmin.

Pian tomu kuitenkin laskeutui ja tytöt näkivät UnaHunin edelleen paikoillaan, paitsi että hän roikkui tajuttomana köyden varassa, jonka oli ehtinyt kiinnittämään kallioon. Tomu oli aiheuttanut hapettomuuden, eikä UnaHun voinut hengittää happea tomun tihentyessä, hengitystään pidättäen hän oli onnistunut löytämään kiipeilynarulle sopivan kolosen, johonka sai sen työnnettyä ja nyt tuo naru ja se kolonen pitivät häntä elossa. Rhodan ja Etna tajusivat, ettei heillä ole paljoakaan aikaa, he raportoivat tilanteen välittömästi Phe’Onixille joka valmisteli sairasvuodetta ja ilmoitti Komentajalle tilanteesta.

Komentaja kertoi, että he lähtivät vuorenrinnettä kohti kylänvoimin auttamaan pelastusoperaatiossa, niinpä kylässä oli hetkellisesti kuhinaa, osa lähti jo juoksemaan ilman varusteita kohti vuorta ja osa jäi keräämään tarvittavia apuvälineitä, vettä ja ruokaa, sillä pelastusoperaatio saattoi viedä pidemmänkin ajan.

Phe’Onix olisi toki voinut lähtettää sukkulan, sukkulan rakettimoottorit olisivat aiheuttaneet planeetan ekosysteemille vakavia vaurioita, eikä tälläinen sopinut retkikunnan sääntöihin, vaikka nyt todella sukkulaa olisi tarvittu, yhden henkilön elämä suhteessa miljardeihin eliöihin ja eläimiin, se olisi voinut tuhota pahimmillaan koko planeetan elämän ja tehdä siitä elinkelvottoman, siksipä sukkula pysyi visusti Phe’Onixin hangaarissa, kuitenkin valmiudessa, mikäli Komentaja sellaisen käskyn antaisi, että sukkulan lähettäminen olisi sallittua ja Komentajalla oli tälläiseen riittävästi toimivaltaa.

Kun pöly oli laskeutunut, UnaHun näytti virkoavan, ei silti ollut tolkuissaan, sillä hän alkoi välittömästi irroittamaan köyttä itsestään puukolla. Etna sai kuitenkin UnaHunin huomion käännettyä itseensä huutamalla ja kertomalla, että hän ei saisi katkaista köyttä tai tippuu maahan ja kuolee, UnaHun tuntui höperöltä happivajauksen vuoksi, silti vaikutti ymmärtävän Etnan huudon, vaikka hän hädintuskin sitä kuulikaan, kenties Etnan eleet kertoivat enemmän kuin mitä UnaHun ylipäätään pystyi kuulemaan maanpinnalta.

Ilta alkoi jo hämärtämään ja kylästä paikanpäälle juoksivat ensimäisenä Phi ja Fhu, he olivat isokokoisia insinöörin taidoilla varustettuja rakentajia, jotka alkoivat välittömästi suunnitella erilaisia vaihtoehtoja UnaHunin pelastamiseksi, sillä puoliksi suunniteltu oli puoliksi tehty, he arvelivat että tarvikkeet kun saapuvat, niin heillä olisi siihen mennessä jo jonkinlainen suunnitelma rakennelmasta olemassa.

Suunnittelu alkoi siitä, että he mitoittivat tarpeet, laskelmoivat mahdollisen miehistötarpeen, rakennusmateriaalit ja rakennuspaikan, sitten alkoi asioiden yhdisteleminen. Heidän ajatuksenaan oli rakentaa katapultti, joka ammuttaisiin luolansuulle ja sitä kautta he pääsisivät UnaHunin luokse köyden varassa, ongelmana oli se, että kyseinen luolan suuaukolta lähtenyt liepe, ei ollutkaan kokonaan murtunut, jotenka köysi jäisi monta metriä kauemmaksi siitä, missä UnaHun nyt kiikkui köydenvarassa.

Phi tajusi yllättäen ja kysyi ”Rhodan, kuinka pitkä köysi UnaHunilla oli mukanaan?” Rhodan alkoi selvittämään ja vastasi ”En tiedä tarkalleen, sen köyden varassa meidän oli tarkoitus kiivetä luolansuulle, mihinkä UnaHun oli menossa” Yhtäkkiä Phi, Fhu, Rhodan ja Etna tajusivat, että jos UnaHun luovuttaisi repustaan köyden, se riittäisi maahan saakka, lähes tajuttomana olevalle henkiölle ohjeiden esittäminen tuntui haastavalta, myös siksi, ettei hän kuullut välimatkan vuoksi juurikaan mitään.

Phi jatkoi ajatustaan ”Jos voisimme jotenkin saada UnaHunin repun repeämään, niin köysi varmasti tippuisi maatakohti ja voisimme kiivetä itse auttamaan häntä, mutta… Fhu keskeytti nostaen kättään ja selosti ”Kylässä keskustelimme heidän insinöörinsä kanssa roskien kierrätyksestä, heillä on käytössään hiukan paranneltua asetaattikuitua, joten sen saa hajoamaan suolavedellä, se oli heidän tapansa kierrättää erilaisia kuituja ja pyyhkiä jälkensä, jotta planeetalle ei kertyisi repaleisia käytöstä poistettuja vaateriepuja!” Etna totesi ”Huippua, aivan mahtavaa, eikä suolavesi tekisi vahinkoa UnaHunille, nyt vain tarvitsemme ripeästi vettä ja suolaa ja jonkin tavan millä saisimme suihkutettua sitä reppuun, jotta naru tippuisi alas.”

Etna jatkoi ”Jos tämä vuori on ollut ennen maan kohoamista merenpinnan alla, sieltä saattaa hyvinkin löytyä suolaa ja tullessamme tänne, näimme vesilähteen kun tankkasimme juomapullojamme”. Rhodan kertoi, että hän lähtee välittömästi hakemaan vettä ja keräsi kaikkien juomapullot mukaansa, Phi ja Fhu alkoivat suunnittelemaan jotakin keinoa, mitenkä he saisivat tuon suolaveden suihkutettua reppuun ja Etna alkoi tutkimaan vuoren mineraalipitoisuuksia, josko sieltä löytyisi suolaa.

Kylässä pelastustiimi oli valmiina lähtöön. Pimeä alkoi jo olemaan, varusteet olivat kasassa ja iso ryhmä oli siirtymässä kohti vuorta. Komentaja yritti ottaa yhteyttä vuorella oleviin, yhteys oli jostain syystä mykkänä, se saattoi johtua vuoren geomagneettisuudesta tai siitä, että vuoren sisällä oli jotakin niin mystistä, ettei signaali edes Phe’Onixin väliaseman antamin vahvistuksin vain toiminut, ei edes rätinää, ei yhtikäs mitään. Pelastustiimin oli kuitenkin kiirehdittävä, jotta he ehtisivät ajoissa perille.

Etna löysi suolaa, mutta se riittäisi pitoisuudeltaan vain kahteen juomapulloon. Rhodan juoksi päämärkänä kohti muita ja lähes loikkasi viimeiset metrit Etnan eteen, siinä pullot olivat ja Etna alkoi valmistamaan Rhodanin kanssa suolaliuosta. Phi ja Fhu olivat suunnitelleet linkoavan pullot UnaHunin päälle ja sieltä ajatuksena oli se, että suolaliuos valuisi UnaHunin vartaloa pitkin repunkankaaseen ja aiheuttaisi sen repeytymisen, ongelmana oli vain se, ettei heillä ollut paljoakaan tarvikkeita ja he tiesivät, että pelastustiimin saapuminen kylästä veisi aamuun, sillä raskaan kuorman kuljettaminen puisillakärryillä on suhteellisen hidasta toimintaa, eikä kylässä oikeastaan muuta kuljetuskeinoa raskaimmille tavaroille ollut.

Phi ja Fhu saivat rakennettua jonkinlaisen mekaanisen lingon, jolla ensimäinen suolaliuos pullo saataisiin heitettyä UnaHunin päälle, sen linkoaminen olisi helppoa, linkoa kun ei oltu käytetty aiemmin, oli tähtäys täysin satunnan varaista ja sitä se todellakin oli, sillä ensimäinen pullo lensi monta metriä ohi UnaHunista, mutta pullo tippui onneksi ehjänä maahan ja sen pystyi käyttää uudelleen. Oli vuoro ampua seuraava laukaus, Phi ja Fhu venyttivät lingon narua ja saivat sen lukittua laukaisimeen, jonka he olivat rakentaneet, vain painallus ja seuraava pullo kiitäisi vuorenrinnettä kohti, jälleen laukaisu meni ohi ja samalla pullo särkyi vuorenseinämään. Oli mahdollisuus ehkä vain kolmanteen ja viimeiseen linkoamiseen, tällä kertaa Phi ja Fhu käyttivät harkitsevaa taktiikkaa, samalla kun Etna ja Rhodan seisoivat vieressä jännittyneenä ja UnaHun edelleen tajuttomana köydenvarassa.

Nyt oli aika ampua ehkä viimeisen kerran. Phi huusi ”Osu nyt hyvä jumala oikeaan kohtaan!” ja Fhu pidätti hengitystään, pullo lensi kieppuen ilmanhalki UnaHunia kohti ja väärään suuntaan, jokainen heistä pettyi suuresti, kuin ihmeen kaupalla pullo osui kivenlohkareeseen joka työntyi seinämästä ja sai kuin saikin pullon rikki ja suolaliuos lensi suoraa UnaHunin päälle, nyt ei voinut muuta kuin odottaa, sillä riemulle ei ollut vielä aikaa, koko pullon sisältö ei valunut repun päälle, vain osa siitä ja laskelmien mukaan se ei välttämättä riitä.

Siinä he katselivat, pikkuhiljaa reppu alkoi murenemaan, pala palalta siitä tippui osia maahan. Lopulta narun pää törrötti repun kyljestä, se ei valunut maahan kuten he olivat toivoneet, siinä eikä suolaliuos vaikuttanut enempää kankaaseen, se oli menetetty se, ei auttanut kuin toivoa, että pelastusryhmä saapuisi ripeästi paikanpäälle.

Rhodan kääntyi Etnaa kohti joka selkeästi itki, hän piti sitä omana syynään sanoen ”Jos vain olisin etsinyt enemmän suolaa, jos vain.” Rhodan pysäytti Etnan puheen ja hellästi halaten sanoi ”Ei se sinun syysi ollut, me teimme minkä pystyimme, kaikki yritimme parhaamme.”

Meni lähes tunti, kun UnaHun alkoi virkoamaan, hän alkoi taas irrottaa itseään ja kaikki huusivat, ettei hän saisi tehdä niin, UnaHunin liikkeen ansiosta naru lähti liikkumaan riekaleisessa repussa, se oli vähä vähältä tippumaisillaan, samaan aikaan kun UnaHun liikkui epämääräisesti, naru hölskyi repussa ja lopulta tippui lähes maahan saakka. Ryhmän väki päätti ripeästi kuka kiipeäisi ja he valitsivat Etnan, hän oli pienin mutta samalla tuntee geologian parhaiten, hänet pystyttäisi nostamaan narunpään korkeudelle, josta hän voisi kammeta itsensä ylös, kiinnittää narun paremmin seinämään ja kiivetä luolansuulle, ongelmaksi tuli vain UnaHunin tajuttomuus, jotenkin hänet pitäisi saada hereille.

Etna nostettiin ja hän lähti kiipeämään, hetken päästä hän oli kuin olikin UnaHunin vierellä ja nosti hänet pystyasentoon, samalla kietoen hänet tukevemmin naruun, hän itse lähti kiipeämään kalliota luolansuulle samalla kun oli kiinnittänyt narun myös itseensä ja lisännyt pari uutta tukipistettä, jotta naru ei irtoisi heidän kummankin painosta.

Etna pääsi luolansuulle ja palasi UnaHunin luokse narua pitkin, UnaHun alkoi tokenemaan ja jälleen yritti irroittaa itseään, mutta nyt hän kuuli jo tutuksi tulleen äänen, nimittäin Etnan äänen ”Minä tässä, sinulla ei ole mitään hätää, muistatko mitä olit tekemässä ja missä olet?” UnaHun katseli ympärilleen hämmästyneenä ja kertoi, ettei hän muista missä on tai mitä on ollut tekemässä, Etnan hän muisti juuri ja juuri. Etna kertoi ”Sinulla on lähimuisti mennyt tajuttomuuden vuoksi, me olimme kiipeämässä luolansuulle ja iso lohkare irtosi, minä tulin auttamaan sinua ja nyt olisi todella tärkeää, että kiipeäisit kanssani luolan suulle turvaan, sillä tämä köysi ei kestä loputtomiin, pelastustiimi on jo matkalla”.

UnaHun ja Etna pääsivät pikkuhiljaa toisiaan tukemalla kiipeämään luolansuulle ja siinä se oli, valtavan kokoinen luolansuu. Etna ei edelliskerralla erityisemmin jäänyt kiireeltään katselemaan ympäristöään, nyt hän näki sen todella, sen mitä hän ei osannut edes kuvitella…

Luolan suulta häämötti polku, kuin se olisi jatkunut luolasta ulospäin entis aikoina, ehkä oli murentunut ajansaatossa tai se oli murrettu, jottei luolaan pääsisi niin helposti. Luolan suulta näkyi lähde, niittyjä, puita, vuoria joiden päällä oli jää ja lumikerrostumia, kaikki se oli samalla Astah sivilisaatioiden tapaisesti tuttua, samalla jotakin uutta ja ihailtavaa.

Kaksikko alkoi virittämään tarpeita, jotta pelastustiimi ja pelastusjoukko eli kylän asukkaat sekä Phe’Onix aluksen Komentaja sekä Miguel saisivat mahdollisimman helposti pelastettua UnaHunin, joka kieltämättä näytti toipuneen jo yllättävän hyvin. Nyt Etnalla ja UnaHunilla oli aikaa olla vain kahden, UnaHun näki kaukaa pelastajien saapuvan, mutta arveli, että heidän saapumiseensa menee nyt ainakin tunti, eikä heillä ollut kuin kaksi vaihtoehtoa, joko odottaa paikoillaan tai lähteä tutkimaan luolaa, silläkin riskillä, että jotakin sattuisi.